Aikuiset kuvittelevat usein, että sadut kuuluvat lapsille. Ne ovat jonkinlainen pehmeä alkusoitto “todelliselle elämälle”, joka alkaa vasta myöhemmin. Todellisuudessa satujen maailma ei ole lapsuuden jäänne vaan ihmisyyden ydin. Se on paikka, jossa mielikuvitus ja merkitys kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota mikään muu kieli ei täysin tavoita.
Satujen tehtävä ei ole paeta todellisuutta, vaan avata sen sisään uusia ovia. Kun arki muuttuu raskaaksi ja maailma tuntuu kovalta, satujen kieli tarjoaa vaihtoehtoisen tavan katsoa samoja asioita: lempeämmin, laajemmin, toiveikkaammin. Symbolit — metsät, portit, peikot, kompassit — kantavat mukanaan tunteita ja kysymyksiä, joita on vaikea sanoa suoraan. Ne antavat aikuiselle luvan käsitellä elämän monimutkaisuutta ilman, että tarvitsee riisua itseään alasti tosiasioiden edessä.
Satujen maailma muistuttaa meitä myös siitä, että mielikuvitus ei ole lapsuuden lelu vaan elämänlaadun työkalu. Kun aikuinen uskaltaa astua tarinaan, hän löytää itsestään joustavuutta, luovuutta ja kykyä nähdä vaihtoehtoja. Hän muistaa, että toivo ei ole naiiviutta, vaan tapa pysyä liikkeessä.
Ehkä tärkeintä on kuitenkin tämä: sadut palauttavat yhteyden siihen, mikä on ihmisessä haavoittuvaa ja kaunista. Ne rakentavat siltoja ihmisten välille, koska ne puhuvat kieltä, jota kaikki ymmärtävät — riippumatta iästä, taustasta tai elämäntilanteesta. Satujen maailmassa kukaan ei ole yksin, ja jokainen voi löytää oman polkunsa, vaikka se kulkisi pimeän metsän läpi.
Siksi ihmiset tarvitsevat satuja. Ei siksi, että elämä olisi kevyttä, vaan siksi, että se on raskasta. Sadut eivät poista vaikeuksia, mutta ne tekevät niistä kannettavia. Ne muistuttavat, että maailmassa on aina tilaa ihmeelle, ja että pienikin valo riittää näyttämään tien eteenpäin.